Donna Leon: Unelmien tyttö (2011)

Donna Leonin Unelmien tyttö on paitsi Venetsian nojatuolimatka ja Guido Brunetti -dekkari, mielestäni myös maailmankirjallisuutta, jonka asetelmasta paljastuu klassista hyvän ja pahan dikotomiaa ja kirjoittajansa laajaa lukeneisuutta. Hyvästä ja pahasta ja niiden edustamista ihmisryhmistä voisi tehdä vaikka taulukon, mutta Leonin Brunetti suhtautuu varsin ymmärtäväisesti molempiin ryhmiin.

Kirja kuvaa komisario verkkaisesti Brunettin työtä, perhe-elämää ja arkea. Sekä työssä että perhe-elämän intellektuelleissa keskusteluissa ruokapöydän ääressä nousee esiin kaksinaismoraali: välillä havaintoja tehdään valtaapitävistä, mafiasta ja korruptoituneesta järjestelmästä ja byrokratiasta, välillä kirkosta ja koventuneista asenteista pakolaisia kohtaan. Noista pakolaisista, maahan muuttaneista nomadeista, löytyy myös rikoksen kohteeksi joutunut noin kymmenvuotias romanityttö.

Leon paikalliskuvaus on visualisoivaa, tunnelmoivaa ja todenmukaista: ”Turistilauma laskeutui kirkon portaita ja nielaisi hänet hetkeksi sisäänsä ennen kuin kulttuuripyörre vei joukon eteenpäin kohti merimuseota ja Arsenalia. Brunetti, joka oli hetken seisahtunut hänen puristuksessaan, pompahteli hetken heidän vanavedessään ja lähti sitten kohti Basilicaa. Vasemmalla oli metallinen pollari, jota käyttivät niiden laivojen omistajat, joilla oli varaa maksaa satamamaksu, ja samalla heidän aluksensa tukkivat tehokkaasti San Giorgiolle aukeavan näkymän kaikilta, jotka asuivat oikealla olevien rakennusten alakerrassa. Koska pollarissa ei nyt ollut laivaa, Brunetti istahti sille ja katseli kirkkoa, enkeliä, ja sitten muiden kirkkojen kupoleita, joita näkyi siellä täällä Guideccan kanavan toisella rannalla. Hän kumartui taaksepäin ja kupersi sormensa metallireunan ympärille sen lämmöstä nauttien - -.”

Leonin teos on otsikoitu Unelmien tyttö, The Girl of His Dreams. Herää kysymys, keneen Leon viittaa puhuessaan unelmien tytöstä, sillä ”äiti kuoli tänään” kirjan alussa, hukkunut romanityttö haudattiin kirjan lopussa; hän oli ”kuin satuprinsessa, takkuiset kullanvaaleat hiukset levisivät sädekehänä kehystämään hänen hiuksiaan”. (Myös epäilyjen kohteena olevan perheen tytärtä kuvataan näin: ”Lähempää katsottuna yhdennäköisyys Botticellin maalauksen kanssa oli pinnallista. Pitkä vaalea tukka oli samanlainen, mutta kasvot olivat kulmikkaammat läpikuultavan siniset silmät kauempana toisistaan.” Vai viittaako Leon Brunettin kauniiseen vaimoon tai kauniiseen tyttäreen, joiden kanssa vietettyä perhe-elämää kuvataan lämpimästi?)

Äidin poismenoon viitataan sanoin ”Jos olemme onnekkaita, meille jää heistä [äideistä] vain hyviä muistoja, ei lainkaan ikäviä. Ihmisen päästää lähtemään silloin, kun niin on laita.” Romanitytön, jolle jäi kymmeniä vuosia elämätöntä elämää, hautaamista kuvataan näin: ”Padre Antonin sulki kirjansa, kohotti kätensä arkun ylle, jota miehet nyt laskivat hautaan, ja teki eleen, joka oli puoliksi vilkutus, puoliksi siunaus.”

KIRJA-ARVOSTELU: Tess Gerritsen, Hiljainen tyttö (2011)

Bostonin  Chinatownin varjoisia kujia

vainoaa muinaisten kiinalaisten
legendojen ikiaikainen paha.
Teoksen miljöön tunnistaa tutuksi,
minkä tahansa suurkaupungin kiinalaiskortteliksi.

"Chinatown oli aivan Bostonin keskustassa.
Sen pohjoispuolella oli liikekortteli ja
länsipuolella Commonin vihreä nurmikenttä.
Mutta neljän leijonan koristaman paifang-portin ali kävellesssään
Maurasta tuntui kuin hän olisi astunut toiseen kaupunkiin,
toiseen maailmaan.
Hän oli käynyt kiinalaiskorttelissa viimeksi
eräänä sunnuntaiaamupäivänä lokakuussa,
 jolloin portin alla oli istuskellut ukkeleita.
He olivat ryystäneet teetä, pelanneet tammea ja juorunneet kiinaksi."

Etsivä Jane Rizzoli ja kuolinsyytutkija Maura Isles pitävät

lukijan  lujassa otteessaan alusta loppuun

kymmenien juonenkäänteiden ja huolellisen taustatyön vuoksi.
Onko pahaa vastaan taistelemassa myös tämä
eläimellisen ketterä olento,
joka ei näy nopeutensa takia kunnolla edes turvakameroissa?

"Jokin hengitti pimeässä,
jokin joka nyt häämötti siinä,
missä muutamaa sekuntia aiemmin oli seisonut ampuja.
Jane ei nähnyt kasvoja vaan ainoastaan mustan soikion
ja hopeanharmaiden hiusten sädekehän.
Hahmo ei sanonut sanaakaan,
mutta kun se kääntyi pois,
jokin välähti sen kädessä:
kirkas kaareva heijastuma,
joka katosi saman tien.
Hän oli kuulevinaan tuulen,
kun varjot liikkuivat toistensa editse.
Sitten hän jäi yksin."

Tess Gerritsen on kiinalaistaustainen amerikkalaiskirjailija,

jolla on lääkärin koulutus.
Koulutus näkyy mielestäni tieteellisen huolellisessa taustatyössä,
oli sitten kyse itämaisista taistelulajeista,
kuolinsyytutkijan työstä tai kiinalaisista vanhoista tarinoista.
Kirjailija kertoo teoksestaan täällä.

Arviointi: ¤¤¤¤