Miten joku, joka on syntynyt vasta 1980-luvulla, voi kirjoittaa jo näin:
"Hän olisi halunnut sanoa Annalle: tee itsellesi koti huolettomiin päiviisi. Ne ovat unta, mutta vielä sinun ei tarvitse herätä. Kymmenen vuotta, ja sinä heräät, viisi lisää ja sinä taistelet heräämistäsi vastaan, vielä kymmenen vuotta ja sinä tyydyt siihen mitä sinulla on. Se ei ole huono asia, se on kaukana onnettomuudesta. Itse asiassa se on onnen uusi muoto, ja sinä vaalit sitä niin kuin kaikkia aiempiakin onnen tunteitasi. Sinulla tulee olemaan yhä niitä hetkiä, että maailma tarjoaa sinulle itsensä kuin lahjan. Mutta ne eivät ole samanlaisia. Sinä tarkastelet maailmaa kuin maalausta, aika on kehystänyt sen, kokemus ajasta, ja sinä nautit siitä toisella tavalla kuin ennen."
Riikka Pulkkisen Totta-romaanin 30 ensimmäistä sivua ovat vallan ihmeellisiä, kuin vanhan vanhan viisaan naisen vuosikymmenten saatossa pohtimia. Niitä pitää lukea hitaasti ja mietiskellen, ettei menettäisi mitään. Romaanin varsinaiset juonikäänteet ja henkilötkuvaukset eivät yllä sitten alun tasolle vaan tuntuvat rakennetuilta, päälle liimatuilta. Joka tapauksessa: kannattaa lukea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti