tiistai 11. tammikuuta 2011

Donna Leonin venetsialaiskomisario Brunetti. The Venice of Donna Leon and the Family of Inspector Brunetti

Luin loppiaisen aikaan pari Donna Leonin komisario Brunetti -teosta. Teokset noudattavat aina samaa kaavaa: Brunetti ratkoo murhamysteereitä ja taistelee korruptiota vastaan ikiaikaisilla Venetsian kujilla kävellessään ja tuijottaessaan vuosisataisten rakennusten siluetteja porhaltaessaan poliisiveneissä (1). Välillä hän käy levähtämässä kotipesässään vaimonsa ja kahden lapsensa luona, sivistyneesti kirjallisuudesta tai päivänpolttavista muista kysymyksistä ruokapöydässä keskustellen, grappaa maistellen ja vaimonsa ihanista ruuista nauttien (2).

(1) Hän kääntyi oikealle ja lähti kävelemään pitkin rivaa aikomuksenaan nousta vaparettoon. Kävellessään hän piti lukua vastarannan rakennuksista: Nico´s Bar ja sen yläpuolella asunto jossa hän oli viettänyt runsaasti aikaa ennen kuin oli tavannut Paolan;Gesuati-kirkko, jossa oli joskus muinoin ollut pappina kunnon mies; entinen Sveitsin konsulaatti, lippua ei vain näkynyt. Joko nyt sveitsiläisetkin ovat meidät hylänneet, hän mietti. Edessä oli Bucintoro, mutta pitkät kapeat veneet olivat poissa, ne oli häätänyt Guggenheimin rahojen haju: Venetsian gondolieerit olivat lähteneet tehdäkseen tilaa vielä parille turistimyymälälle..." 

(1)"-- Brunetti kääntyi ja katsoi tyynen veden yli San Marcon levottomia kupoleita ja Palazzo Ducalen laikukkaita seiniä ja ajatteli niiden kauneuden suomaa rauhaa. Omituista: hänen tarvitsi vain nähdä niiden linjojen ja värien harmoniaa, ja hän voi oitis paremmin. Hän kuuli lähestyvän vaparetton moottorin sykkeen ja näki sen kokan työntyvän esiin rakennuksen nurkan takaa. Moottori vaihtoi pienemmälle ja vene lipui imbarcaderoon. Kansimies heitti köyden vaivattoman tuntuisesti ja kiepautti solmun metalliseen pönkkään.Veneestä nousi muutama ihminen, joista kukaan ei ollut Moro. Metalli kirskui, kun portti suljettiin; huoleton pyöräytys, köysi irtosi, ja vene jatkoi matkaa..."

(2) "Hajuaisti sai hänet palaamaan järkiinsä. Kun hän avasi asuntonsa oven keittiöstä tulvahtivat vastaan ihanat aromit: uunissa paistui liha, possua varmaan, ja valkosipuli tuoksui niin läpitunkevasti että tuntui kuin kokonainen kynsilaukkapelto olisi tyhjennetty porsaanpaistin kumppaniksi. Hän ripusti takkinsa ja muisti jättäneensä salkkunsa toimistoon mutta ei ollut millänsäkään. Hän pysähtyi keittiön ovella toivoen näkevänsä perheen valmiina pöydän ääressä istumassa --. Hän yritti eritellä tuoksuja: valkosipulia, tomaatteja, rosmariinia, jotain kalaa, simpukoita tai katkarapuja - katkarapuja varmaan - ja kenties porkkanoita. Ja valkosipulia, ennen kaikkea valkosipulia. Hän muisti miten oli toimistossa vajonnut surkeuden alhoon, hengitti syvään ja toivoi että valkosipuli ajaisi surkeuden tiehensä..."

Kristiina Rikmannin suomennokset ovat vallan ihania. Alkuperäiskieli on englanti, sillä kirjoittaja on 60-luvulta Venetsiassa asunut amerikkalainen kirjallisuustieteilijä.

Kodikkuutta ja muuta homingia on harjoitettu meilläkin. Ensimmäisenä esittelyssä on Vanhimmaisen kutoma pikkulapsen neule aluillaan ja toisena Vanhimmaisen toteuttama Miehen synttärimarenkikakku ja -voileipäkakku. Nuorimmainen reissaa edelleen jossain Aasiassa, mutta Mama ei osaa olla huolissaan. En tiedä, pitäisikö. Ei kai.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti