Punkaharjun harju. Punkaharju

Punkaharjun harjulla kasvaa joitakin harvinaisia kasveja; tässä oikealla yllä idänkeulankärki.

Punkaharju sijaitsee lähellä Sortavalan lehtokeskusta, josta ulottuu  kieleke Simpeleelle ja Parikkalaan. (Parikkalassa päin ajellessä jo auton ikkunasta näkee, että luonto on rehevämpää kuin muutaman kymmenen kilometrin päässä...)

Punkaharju on  Suomen kansallismaisemaa, ja jylhien mäntyjen välistä aukeavat kauniit järvinäkymät Puruvedelle ja Pihlajavedelle. Alueella on  merkittyjä reittjä tai harjulla risteilee polkuja, joilla voi patikoida. 

Harju on saanut alkunsa jääkauden lopussa. Mannerjäätikön reuna alkoi vetäytyä Itä-Suomesta noin 10 000 vuotta sitten ilmaston lämmettyä. Jäätikön vetäytyessä syntyi harju, uurteita rantakallioon ja siirtolohkareita.

Harju on vanha kulkureitti, jota ovat käyttäneet niin eläimet kuin ihmisetkin. Muinaisille eränkävijöille harju tarjosi luontaisen reitin vesistöjen poikki. Ensimmäisen maantien (tieyhteys Savonlinnasta Viipuriin) rakensivat harjulle venäläiset 1700-luvulla. Tietä harjun päällä pidettiin vaarallisena, ja keisari Aleksanteri I antoi vuonna 1803 määräyksen säästää harjumetsät hakkaamiselta, jotta maa-aines pysyisi paikoillaan.

Harjun korkein kohta on 25 metriä järvenpinnan yläpuolella, ja paikkaa kutsutaan Runebergin kummuksi, kuvaa siitä minulla ei nyt ole. Kansallisrunoilijan kunniaksi on paikalle pystytetty kivipaasi, jonka kyljessä on Heinäkuun viides päivä -runon säe:

”Rannalta tältä palasen
maat ihanaista isien
sä näet
nuorukainen”.